Kun sodan jäljet näkyvät ihmisten kasvoilla,
kävelen vastaan ihmisvirtaa,
en asu täällä,
en ollenkaan,
joskus edellisessä elämässä kai minäkin olin pietarilainen.
Tunnen kaupungin salaa,
sen kadut ja talojen järjestyksen,
palatsit kadulta katsoen,
kotini mun, kuka ties.
Suuret talot avaavat ovensa ihmiselle,
joka haluaa katsoa taidetta,
hengen helpotusta,
kuvia historiasta.
Minä kävelen ohitse,
en onneni ohitse,
mutta etsin jotain,
jotain kaunista, ja tunnetta.
Vesisade kertoo minulle
pisaroiden tuottavan onnea,
tämä tuttu kaupunki on vieras minulle,
koska aika on eri, on surun aika.
Kun sota loppuu,
ostan lipun naapuriin,
kävelen taas halki palatsikaupungin,
löydän onneni, siitä muistosta,
minkä tunnen omakseni.
22.3.2024
Nanna Mutto
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti